tulevat kahdeksan viikkoa on kiristyvä lieka. ajattelin selvitä silti.
palkita itseni valmistumalla, ja palkita uudella ihanalla kodilla.

ala-asteen luokkakaverini J käy samaa koulua kanssani vielä puolen vuoden ajan, asuu siellä maalla, kilometrin päässä.
nauratimme luokkakavereitani istuessamme vastakkain, vedellessämme omaa murrettamme ja nauraessamme kaikkea vuosien varrelta. siis näiden viimeisten vuosien sekalaisia kohtaamisiamme sekalaisissa tilanteissa... päätimme koittaa kulkea yhdessä muuton jälkeen ainakin toisinaan, ja J kutsui itsensä myös meille kylään, jo tässä rempan aikana. mukavaa oikeastaan.

miksi minulla on enimmäkseen miehiä ystävinä?? mietin vain... ei juuri tulee ketään naista taas mieleeni joka yhtä lailla piipahtaisi kuin nuo miespuoliset ystäväni. mutkattomasti.
ja.... mitä ajattelevat naapurini täällä, mitä siellä pihaan kurvaavista kavereistani. nehän luulee, että mulla on jokin haarakonttori, sanan jossakin muodossa...?

olen ylittänyt itseni sosiaalisuudessa ja kutsunut uudet luokkakaverini meille juhlimaan viikon taikka kahden päästä. huomenna päätämme ajankohdan.
ehkä tämäkin on jonkinlaista parantumista ja vahvistumista kun kykenee päästämään tutuksi tulleita ihmisiä myös tuolla lailla lähelleen. koti on vaan mulle jollain omituisella tavalla pyhä ja päästän tänne suunnilleen vain ne, jotka saisivat vastaavasti "koskea minuun"... tai... olla liki.
ei siihen halua ketä tahansa. kotini on jollain lailla ihoni?


kiukustun itselleni kun en saa kaikkea mielestäni purettua millään, ja sanojen arkku on tainnut mennä takalukkoon. koitan omaksua jotakin tekstiä, kompastun yhtenään kun en jaksa ajatella. kirjoittaminen on vieläkin työläämpää :-o

osaisipa edes vähän keventää sydäntään ja sieluaan sanoilla leikkimällä.
no, ehkä leikin vain tarhapaikanhakulomakkeen verran tekstiä, se on aika mielikuvituksetonta sentään ; )